Tarinoita

KINTULAMMIN RETKEILY- JA
LUONNONSUOJELUALUE

KUVA: VISIT TAMPERE – LAURA VANZO

KINTULAMMIN TARINOITA

Oppaana alueen historiaan toimii Kintulammin Reska, joka on tarkkaillut paikallista elämänmenoa kesäasukkaana 1960-luvun loppupuolelta lähtien.

Kortejärven tila 1947
Kortejärven tila 2018
Kortejärven kolme isäntää – ja emäntä

KORTEJÄRVEN KOLME ISÄNTÄÄ – JA EMÄNTÄ

 

Reska kertoo, että ennen kaupungin omistusta Kortejärven tilaa asuttaneen väen sukunimi oli Ilmarinen. Tilan alun perin ostanut isäntä toimi seppänä Teiskossa ja tällä Seppä Ilmarisella oli Reskan mukaan kolme poikaa: Arvid, Arvo ja Paavo.

Pojista vanhimman, Arvidin puhuttiin olleen konemestarina Tampereen puuvillatehtaalla. Keskimmäinen veli Arvo puolestaan kärsi lonkkaviasta: häntä oli oman kertomansa mukaan lyöty halolla kylkeen niin, että lonkka murtui. Asialle ei tuolloisin keinoin voitu tehdä mitään, joten rikkinäiseksi se myös jäi: ”eihän niitä siihen aikaan, se oli vika mikä vika”, kuten Reska toteaa. Nuorin veli Paavo puolestaan oli Reskan sanoin ”pikkusen semmonen, sanotaan ny yksinkertanen”, mutta hän kyllä teki talon töitä jos vain joku oli ”vähän niinku perään kattomassa että kuinka tehrään”.

Veljekset elivät ensin poikamiehinä, mutta alkoivat ajatella, että tarvitsisivat emännöitsijän. Sopiva löytyikin läheltä: viereisen Tammivuoren talon Sylvi. Tällainen neljän hengen yhteiselo oli kuitenkin tuohon aikaan epätavallinen ja jopa epäilyttävä ratkaisu. Reska kertoo:

– Niin hän meni sinne sitte emännöitsijäksi, mutta siä vähä aikaa oltiin niin kansa alko sitten vähän niinku puhuun kaikellaista, niinku vallankin siihe aikaan, tämmönen, kuinka mää sanosin, avoparina eläminen, ei ollu mikään sääntö, se oli hyvin vakava poikkeus, niin he meni sitte Arvon kanssa vihille, ja sitä tehden, hän oli sitten talon emäntä.

Emännöitsijästä tuli siis Kortejärven tilan emäntä, ja lopulta myös tilan viimeinen asukas. Reska kertoo jälleen:

– Nää veljeksethän kuoli ensiksi, että se emäntä, asu yksin siinä, taisi kymmenkunta vuotta asua yksistään sitä, ennen kun sitte hänki tuli muistisairaaks niin paljon, että ne sitte siirsi sen, Teiskon, ilmeisesti Teiskon vanhainkotiin johkin.”

Yksin eläessään Sylvi kehitti omat huvituksensa niitä hetkiä varten kun aika kävi pitkäksi:

– Välillä kuultiin tota ku se huusi niin kamalasti siä pihas et mikä ny on mut se selvis sitte että se kutsu variksia syömään, se ruokki variksia siinä pihassa.

Myöskään kissojen viehtymys pahvilaatikoihin ei ole mikään internet-ajan oivallus, vaan hyvin jo Sylvinkin tiedossa:

– Sillä oli kissa ja parempana aikana parikin, niin, sillä oli pahvilaatikko, ja ku se vei pahvilaatikon pirtin lattialle niin kissa hyppäs sinne sit se veteli kissaa siinä pahvilaatikossa ympäri pirttiä ja molemmilla oli hauskaa.

Rintaperillisiä Kortejärven tilalle ei syntynyt, joten Sylvin, varisten ja kissojen jälkeen kaupunki saattoi hankkia tilan haltuunsa.

KORTEJÄRVEN KEKSIJÄ

 

Kortejärven tilan veljeksistä vanhimman, Arvidin, Reska tapasi tämän ollessa jo vanha mies: ”se alko oleen kans, ei se niinku puhunu, vieraille mitään ja noinpoispäin, mutta teki, kynsi ja mitä hän teki”. Olot talossa olivat tuolloin aikaankin nähden melko alkeelliset:

– Sillon, noin viiskytä vuotta takaperin kun me alettiin siä käymään, niin talossa ei ollu sähköö, eikä sinne ollu ajokelposta tietä, enemmän vaan kärrypolku, ja tota, eikä ollu puhelinta, […] kumminkin oli että niillä oli muutama lehmä ja, näinpoispäin”.

Veljekset, Arvid ilmeisesti etunenässä, osasivat kuitenkin tuoda nykyaikaa talolle ihan omin avuin. Reska kertoo:

– Kortejärvestä lähtee se puro, niin siä on, jonkinlainen koskipaikka, niin niillä oli oma voimalaitos siellä ja heillä oli hyvinki aikasi jonkinlaiset sähkövalot, mutta siä koskessa ei riittäny kesäsin ja talvisin vesi, et se oli vaan niinku tulva-aikaan niin se kaatu sitte siihen. Niin sitte niillä oli, sanotaan ny sota-aikana ja sodan jälkeen niin, polkupyörä, johon oli laitettu sitten jonkinlainen dynamo mukaan, ja, illalla kun uutiset alko niin Paavo komennettiin polkeen ja toiset kuunteli uutiset.

Veljeksillä oli myös talon lähistöllä oma paja, josta paikalla on vielä jäljellä ahjon betoninen perusta. Ahjo sen sijaan, kuten radiota voimaannuttanut polkupyöräkin, on Reskan mukaan siirretty nähtäville Teiskon Museoon.

Pajassa oli myös erikoisuus, jollaista koko ikänsä metallimiehenä työskennellyt Reska ei ole toista nähnyt – puusta tehty ruustukki eli viilapenkki:

– Se oli täältä, kaks rautaa, taikka siinä oli siis kaks lankkua, ja täs oli poikkiruuvi, millä kiristettiin, ja kulmaraudanpätkät oli leukoina sitte tossa.

Lisäksi Reska kertoo, että Arvid oli osannut valmistaa myös omatekoisen pienoiskiväärin, jonka hän itse näki Kortejärven talon seinällä.

Arvidin keksijän kyvyt olivat paikkakunnalla yleisestikin hyvin tiedossa, ja hänen kesällä 1970 tapahtuneen kuolemansa jälkeen Teiskon Joulu -lehdessä julkaistiin naapurin Erkki Tammivuoren laatima muistokirjoitus ”Arvid Ilmarinen: Tuhattaituri”. Tammivuoren kuvailun mukaan Arvid oli seudulla ”legendaarinen hahmo, kaikkivoipa, kun oli kyse jostain korjauksesta”. Jutusta selviääkin, että Reskan mainitsemien urotekojen lisäksi Arvidin harrastuksiin kuului myös muun muassa valokuvaus – ja melkein sanomatta selvää on, että niin kameran kuin valokuvatkin Arvid tietysti valmisti ja kehitti itse. Syntyipä hänen käsistään myös malmin etsintään soveltuva kompassi. Lisätietoa Arvidista sekä kuvia hänen Teiskon Museon kokoelmista löytyvästä esineistöstään on Teisko-Seuran verkkosivuilla.

Seppä Ilmarisen radio

Teiskolainen monitoimikone: yhdistetty kuntopyörä ja akkulaturi

KORTEJÄRVEN PELLOISTA JA PIRTISTÄ

 

Kortejärven tilan peltomaat jakautuvat Reskan mukaan kahteen osaan, talon länsipuolella sijaitseviin uudempiin peltoihin, ja itäpuolisiin, jotka ovat ”vanhaa perua”. Uudempi peltomaa on veljesten metsästä raivaamaa, eli alle sadan vuoden ikäistä, mutta nyt se jo kasvaa ”uutta risukkoo”.

Kortejärven tilan päärakennuksen pirtti taas on Reskan käsityksen mukaan ”vanha mettänvartijan mökki, elikä sen täytyy olla siis siellä Hatanpään ajalta”. Tähän mökkiin on sitten erikseen tehty laajennuksena keittiö ja pikkukamari, eli talo on rakennettu kahdessa osassa. Tämän näkee Reskan mukaan talon sokkelistakin.

Ajatusta talon lisälaajentamisestakin veljeksillä Reskan mukaan kuulemma oli, ”mutta sitte tuli ikä eteen”, ja urakka jäi tekemättä. Talon päätyyn ehdittiin kuitenkin kaivaa laajennusta varten monttu, joka on sittemmin täytetty ja tasattu.

TULI IRTI!

 

Vattulan luonnonsuojelualueen säästömetsä on paikoin jopa 200–300 vuotta vanhaa, kun taas lähimetsä alueelta koillisen suuntaan on iältään huomattavasti nuorempaa. Alueen puustoa verotti vuonna 1952 riehunut huomattava metsäpalo, jota Reska ei itse ollut todistamassa, mutta josta on kuullut Kortejärven tilan isännän omakohtaisen kertomuksen.

Paloa, jonka tapahtumapaikkana olivat metsämaat Kortejärven tilalta pohjoiseen vievän tien molemmin puolin, oltiin Kortejärven talostakin sammuttamassa. Sammutustyössä onnistuttiin, mutta sitten sattui työtapaturma, josta Reska kertoo seuraavaa:

– Sitten sinne jäi palonvartijat ja nehän innostu ryyppäämään – se sytty uudestaan! Se mettäpalo.

Jo kerran suoritettu sammutustyö piti siis aloittaa uudestaan, eikä uuden roihun sammuttaminen ollutkaan enää mikään yksinkertainen homma. Siinä tarvittiin apua:

– No sitte kato kun täältä lähdit polkupyörällä ajaan tänne, Pohtokylään, missä oli lähin puhelin, niin kun ensin todettiin, että ny palaa eikä mahdeta mitään, […] niin sit se palokin jo reilusti.

Apua hakiessa siis tuli yltyi ja sammutustyön lähtökohdat huononivat entisestään:

– No sitte tuli tietysti väkeä lisää ja saatiin sammumaan, mutta se oli muistaakseni joku päälle viiskytä hehtaaria kun siinä palo.

Palon maisemaan jättämät jäljet olivat pitkään selvästi havaittavissa. Reskan asettuessa alueelle reilut kymmenen vuotta myöhemmin paikalla oli vain ”miehenmittaista taimikkoa”. Kortejärven tilan miehiä tapahtuma on saattanut harmittaa erityisesti, koska Reska ei nähnyt heidän koskaan käyttävän alkoholia. Sitä, olisiko metsäpalo kenties voinut jopa toimia kannustimena raittiuteen, tarina ei kerro.

Kirkkokivi ja hatanpään hevospaimenet

KIRKKOKIVI JA HATANPÄÄN HEVOSPAIMENET

 

Kintulammin alueen historia on tiiviisti kytköksissä Hatanpään kartanon historiaan. Reska on kuullut Kortejärven tilan väeltä, että alueella on alun perin ollut Hatanpään kartanon vanhaa hevoshakaa, jossa on kesäisin laiduntanut jopa 50–60 hevosta. Liisa Poppiuksen Hatanpään kartanon omistajien historiaa käsittelevän tekstin mukaan Vattulan maat olivatkin Hatanpään kartanon omistuksessa vuodesta 1777, jolloin kartanon omistaja Hans Henrik Boije sai valtiolta haltuunsa laajalti maata korvaukseksi Tampereen kaupungin perustamista varten luovuttamistaan alueista.

Reskaa on ihmetyttänyt miksi alueella on laiduntanut näin huomattava hevoslauma, ja hän on myös kehitellyt kysymykseen vastauksen:

– Mää oon tullu siihen tulokseen, että siis ihan puutavaran ajoon. Että niitä oli niin paljon hevosia, kun Hatanpään kartanonhan täyty elää melkein sillä puutavaralla ja aatella kun tommoset, […] että minkälaiset kivikolossit tuolla on että niitä puulla lämmitettiin siihen aikaan. Niin siihen saa muutaman hevoskuorman ajaa ennen kun […].

Alueella sijaitseva kirkkokivi on ehkä ollut ”jonkinlainen pieni keskuspaikka”, jota hevospaimenet ovat käyttäneet kirkon korvikkeena:

– Tämä kirkkokivi mikä on siinä aika lähellä, niin kun sieltä on ollu pitkä matka Teiskon kirkkoon ja pitkä matka Messukylän kirkkoon, niin ne on pitänyt, ne paimenet, omia jumalanpalvelujaan siinä kirkkokivellä ja siittä se on saanu niinku nimensä.

Sama tarina kirkkokiven nimen alkuperästä on tallennettu muistitietona myös Teiskon kaupunginosakirjaan Ulkomaille Teiskoon, joskin lisättynä huomautuksella, että ”alueella ei tutkimusten mukaan liene koskaan laidunnettu”. Mene ja tiedä, siis.

Kaupunginosakirjan otsikoksi valittu sanonta ”ulkomaille Teiskoon” juontaa juurensa Reskan lukeman mukaan juuri Hatanpään kartanon aikaan:

– Tammerkoski-lehdessä oli joskus siittä juttu […] ei se oo sillai ulkomaille Teiskoon että mentäis jonkun rajan yli johonkin, vaan se on [Hatanpään] takamaat, siis ulkopalstat. […] siitä saanu tämmösen nimikkeen sitte että ulkomaille Teiskoon.

Sanonnan oikeasta alkuperästä on kaupunginosakirjan mukaan aikojen kuluessa ”väännetty niin tuvissa kuin lehtien palstoillakin”. Avoimeksi asia saa jäädä tässäkin yhteydessä – debatti jatkukoon!

PUDONNUT LENTOKONE

 

Reskan aikana Kintulammin tienoolla on tapahtunut myös melkoinen läheltä piti -tilanne, jonka loppuselvittelyssä käytettiin armeijankin apua. Annamme Reskalle puheenvuoron:

– Semmonen kaveri oli vuokrannu koneen tuolta Pirkkalasta tämmösen ylätasosen, Cessna mikähän nyt lie muista sitä sen paremmin, ja tota, oli viä niin hyvä tuuri käyny että hän oli semmosta kakstoistavuotiasta poikaansa […] lähde nyt, hänen mukaansa, että käydään tua Längelmäellä.

Poika ei kuitenkaan lähtenyt mukaan, mikä olikin erittäin hyvä juttu, koska lento loppui ennen aikojaan:

– Tuli sieltä takasippäin niin loppu polttoaine. Ja noin, […] se osu puitten latvoi[hi]n näin että se katkas parista puusta latvat ja, sit se putos ihan kalliolle ihan nokalle, ja kaverilla kävi niin hyvä tuuri että rintalastan murtuma, ei mitään muuta.

Tilanteessa kävi siis kaksinkertainen onni onnettomuudessa. Reska itsekin osui paikalle aivan tuoreeltaan, vaikkei itse putoamista nähnytkään.

– Mentiin emännän kans omalle mökille mulla oli peräkärryssä tavaraa vielä, lautoja mitä mulla oli, mennään sinne niin, […] tuli pienkone että, emäntäkin sukelsi jo alas että nyt se tulee päälle, mut se olikin, tämmönen, loppujen lopuks selvis et se oli semmonen etsintäkone […].

Matkaa jatkettiin mökille, ja vasta paikalle saapunut helikopteri sai Reskan lähtemään tarkistamaan, mistä oli kyse. Silloin myös pudonnut lentokone osui näkökenttään.

– Mä olin siä sitte, se helikopteri oli semmonen kahden ihmisen istuttava niin, se, helikopteri kävi siä ja otti tän kyytiinsä […] että mää pääsin siihen justiin samaan aikaan sitte paikalle ja se jäi se, helikopterin, apumies jäi sinne kalliolle odottaan että, kun se vie sen, sairaalaan sen kaverin, […].

Lentäjä ei siis saanut vakavia vammoja, mutta itse kone oli mennyt ”aika lailla päreiks”. Sen osien siivoamiseksi paikalle tuotiin apujoukkoja Parolasta, ja kuten armeijan hommissa on tyypillistä, varusmiehille järjestyi siinä ohessa hieman ruumiillista harjoitetta. Matkaan ei nimittäin ollut sattunut tarkoitukseen sopivaa metsätyökonetta, eikä sellaista löytynyt alueen asukkailtakaan. Nelivetokuorma-autolla kuitenkin pääsi suhteellisen lähelle, kantomatkan päähän:

– Niin ne oli menny sinne ja kantoivat sitte vähän aikaa, vähän matkaa niitä osia ja, […] pojaat, pojaat nöyrästi teki kun käskettiin, et kantamalla toi sitte sen lentokoneen osat siihen autolle, […].

Koneen lentäjä kertoi jälkeen päin kyllä tarkistaneensa polttoaineen määrän katsomalla tankkiin, mutta Reska huomauttaa, että pinnan korkeus ”valehtelee hyvin äkkiä” – eikä menovettä sitten ollutkaan riittävää määrää. Huonomminkin olisi kuitenkin voinut käydä!

KINTULAMMIN KÄPYKAARTILAISET?

 

Sellaisiakin puheita on ollut liikkeellä, että Kintulammin pohjoispää olisi toiminut sotien aikana desanttien, eli neuvostoliittolaisten vakoilu- ja sabotaasitarkoituksessa lähetettyjen laskuvarjomiesten pesäpaikkana. Desantit tulivat Reskalle sota-aikana tutuiksi – ei henkilökohtaisesti, vaan puheiden ja pelottelujen aiheena – mutta heidän mahdollisesta piileskelystään Kintulammilla hänelle ei ole välittynyt tietoa:

– Olen kuullut, mutta en tiedä, tunne asiaa. […] Ei oo kukaan mun kohdalle sattunu semmonen joka olis osannu taikka olis tullu puheeks ja kertonu tämmösestä että noin, niin.

Mahdollisuuksia piileskelyyn seutu olisi kyllä tarjonnut vaikka millä mitalla:

– Täähän on suurta erämaa-aluetta ollu, ihan tuolta Längelmävetestä Kuruun saakka ja Kurusta tonne kuinka pitkälle Satakuntaan meneekään semmonen mettäalue.

Epäselvää on sekin, olisivatko kyseessä olleet varsinaiset desantit vai käpykaartilaiset, eli sotaa pakoilleet suomalaiset, vai piileskelijöiden kolmas tyyppi, jollaisia Reska kertoo majailleen toisaalla Tampereen laita-alueilla: 

– Hervannan takamaalla tuolla, siähän oli, kuinka mää sanosin, ne oli, käpykaartilaisia mutta […] ne koitti räjäyttää ton, Rantaperkiön voimalaitoksenkin, mutta ne oli siis […] suomalaisia, ne oli sabotööreja […].

Reska erottaa siis toisistaan desantit, käpykaartilaiset ja viimeksi mainitut, sabotöörit: 

– Desantit ne on niitä laskuvarjomiehiä jotka on, naapurin puolelta pudotettu tänne. Sittehän on, todella, sabotöörit erikseen ja sitte käpykaartilaiset vielä, erikseen.

Varmaa tietoa alueella piileskelleistä ei siis ole, mutta jos asialla haluaa hieman spekuloida, Reskan mielestä todennäköisin vaihtoehto ovat juuri käpykaartilaiset. Ensinnäkin siksi, että ainakaan Reska ei ole kuullut ”että siä alueella olis pahaa tehty”. Toinen syy on puhtaasti käytännöllinen:

– Jos nyt aattelee Tamperetta, niin täältä on sentään kakskytviis kilometriä käveltävää, […]. 

Eli vaikka desantit epäilemättä ”reippaita poikia olikin käveleen”, tuntuu epätodennäköiseltä, että he varta vasten olisivat asettuneet niin kauas potentiaalisista tihutöiden kohteista. Kintulammin lähistöllä kun ei Reskan muistikuvan mukaan ollut juurikaan arvokasta tuhottavaa, paitsi ”no, Atan tehtaat on – ne on ollu jo sota-aikana siälä”. Käpykaartilaisten kannalta päättelyketju taas toimii päinvastoin: heille Kintulammin syrjäinen sijainti olisi ollut nimenomaan etu.

Desantteja ja käpykaartilaisia käsittelevän kirjallisuuden silmäilykään ei johda havaintoihin Kintulammilla piileskelleistä, eli mikäli alueella on tällaista toimintaa ollut, ainakaan kovin huomattavasta tai tunnetusta keskittymästä ei ole voinut olla kyse. Toisaalta, koska koko käpykaartilaisuuden ja varsinkin desanttiuden kantava idea on juuri salassapito ja piilossa pysyminen, faktojen puute ei välttämättä ole lopullinen todiste suuntaan eikä toiseen. Kintulammilla kulkija voi siis vapaasti antaa mielikuvitukselleen siivet – ja ehkä myös laskuvarjon!

KORTEJÄRVEN ERAKKO

 

Reskan kertoman mukaan Kortejärven tietämillä on aikoinaan majaillut myös erakko:

– Siä on vieläkin sillai, että [jos] tietää niin siittä näkee että siinä on majan poh… mökin pohja ollu. Niin, siinä on ollu hevospaimen, sellanen erakko, joka on, kesät paimentanu siä hevosta, hevosia, yhtenä miehenä, ja talvet polttanu sitte hiiliä, on hiilimiilu ollu, jossain sitä mää en oo löytäny sitä hiilimiilun paikkaa, mutta, näin tarina kertoo.

Erakon seutukunnalla elelyn ajankohdasta Reskalla ei ole tarkkoja tietoja, mutta Hatanpään kartanon väkeä hän on ollut, eli 1800-luvulle siis oletettavasti mennään. Ei kuitenkaan kovin pitkälle, sillä Kortejärven emäntä oli kertonut Reskalle nähneensä erakon ”pikkuplikkana”. Tarina erakosta ei siis ole ”mitään ihan huuhaa-tarinaa”, vaan ”tämmönen on todella ollu siä”. Reskan saapuessa seutukunnalle viitisen vuosikymmentä takaperin erakon mökin paikka myös erottui selvästi, vaikka mökki itse jo oli ”nurin”. Vuosikymmenten saatossa luonto on kuitenkin hiljalleen ottanut vallan:

– Mutta ny kasvaa jo tämmönen kuusi siä, ilmeisesti se on ollu semmonen, sisäänlämpiävä kiuas siä, kivikasa, niin siä kivikasasta kasvaa tämmönen kuusi, nykyään jo että noin.

Paikalla on myös lähde. Reska kertoo:

– Minäkin sitä kyselin että kun noin, siä jossain täytyy olla sitte lähde, koska ei semmonen erakko asu yksistään semmosessa paikassa missä ei o vettä lähellä, ja, ajan kanssa toinen lähde me löydettiinkin […].

Erakon asumuksen paikka on siis vielä löydettävissä, ainakin jos Reskan tavoin tietää mitä etsii ja mistä. Tarkempia koordinaatteja ei tässä kuitenkaan anneta – täytyyhän erakolle suoda yksityisyytensä!

KINTULAMMIN ELÄIMISTÖSTÄ

 

Kintulammin alueella on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen monenmoista eläimistöä, josta Reskallakin on omakohtaisia havaintoja. Keltolammen tienoilla esimerkiksi on Reskan mukaan asustanut majava, joka ”teki patoo sillai että tää siltakin, tässä, jäi veten alle”. Mahdollisesti aiheuttamiensa vedenpaisumusten vuoksi majava sai nopean häädön – ”ilmeisesti ne ampu sen vähin äänin siittä pois sitte” – mutta vaikka majavan oleskelusta on jo parikymmentä vuotta aikaa, edelleen paikalla on ”kantoja semmosia että näkee että nää on majava kalvanu”.

Pysyvämmin alueelle ovat asettuneet Kortejärven jokakesäinen joutsenpariskunta, joka on yrittänyt pesiäkin ainakin kahdesti, mutta huonolla menestyksellä. Reska kertoo:

– Ensimmäinen kerta meni sillai, kyllä mää syksyllä kattelin, syyskesällä että kun höyheniä menee niin kovasti siä järven pinnalla, mut ei tullu sinne lähdettyä, sinne matalikolle sen paremmin katteleen.

Vasta seuraavana keväänä jäiden vielä kantaessa Reska meni paikalle ja löysin joutsenen kalutut luut. Reska veikkaakin, että asialla oli ollut ilves, joita alueella ei ole näkynyt, mutta joiden naukumista kyllä on kuulunut.

Muutama vuosi myöhemmin joutsenten toinen pesimäyritys päättyi yhtä epäonnisesti, mutta toisen pedon toimesta:

– Nähtiin kun joutsen lähti sieltä pesältään uimaan vähän noin hätäsesti sitte, poispäin ja, […] viis minuuttia, niin, […] iso musta korppi tuli […].

Reska kävi taas jälkeen päin katsomassa tapahtumapaikkaa ja löysi korpin särkemän munan kuoret. Eli taas oli joutsenten jälkeläinen päätynyt petoeläimen saaliiksi. Mutta minkäs näille mahtaa – kuten Reska toteaa, ”luonto hoitaa, omia hommiaan”.

Joutsenten lisäksi Kintulammin tienoilla elää myös metsoja ja teeriä:

– Kyllä nytkin kevät tulee niin, täällä on nää suot, […] niin kyllä siä teeret tappelee, […] kuuluu se suhina ja räkätys sieltä […].

Hirviäkin oli aikoinaan, mutta nyttemmin ne ovat Reskan käsityksen mukaan joko tulleet ammutuiksi tai sitten lähteneet peltojen viljelyn lopettamisen myötä muille maille: ”ei jää sitä […] viljeltyä nurmikkoa eikä jää viljanjäänteitä niin, ne ei sillai oo pysyny tossa”.

Reska ei ole varsinaisesti kalamies, mutta tietää Kortejärvessä uivan ahventa ja ”jonkun verran haukee”. Särjet eivät hänen käsityksensä mukaan järvessä viihdy, koska suolta tulevat vedet ovat niin happamia. Alueella pesivillä kurjilla puolestaan on oma syynsä pitää järvestä:

– Joka vuosi ne tulee tähän Kortejärven perään sitten, [kun] siinä on pirusti sammakoita, ne tota, tulee tähän sitte, aamupalalle.

Vuonna 2007 valmistuneen Kintulammin alueen hoito- ja käyttösuunnitelman mukaan alueelta löytyy ainakin hirviä, rusakkoja, metsäjäniksiä, oravia, kettuja, kärppiä, lumikkoja, pikkujyrsijöitä ja yksittäistapauksina jopa kanadanmajavia, mäyriä ja liito-oravia. Lintulajeista alueella on tavattu peippoja, pajulintuja, metsäkirvisiä, rastaita ja tiaisia, sekä harvalukuisemmin pöllöjä, haukkoja, pohjantikkoja ja metsoja – Teiskon kaupunginosakirjan mukaan Kintulammilla on jopa Tampereen tihein metsokanta! Kalalajien esiintymistä ei suunnitelmaa tehdessä selvitetty, mutta siis kaiken kaikkiaan, kuten Reska asian muotoilee, ”kaikenlaista elikkoo näkyy”.

KINTULAMMIN MAJA

 

Kintulammin majan Reska osaa kertoa olevan vanha metsäkämppä ja peräisin siltä ajalta kun Kintulammi on ollut jo valtion omistuksessa – Hatanpään kartanon aikoihin majan paikka on ollut vielä ”synkkää mettää”. Rakentamisen tarkkaa vuosilukua Reska ei osaa sanoa, mutta arvelee, että se on tapahtunut juuri ennen sotia. Maja olisi näin selvästi nuorempaa perua kuin Kortejärven tilan päärakennus, jonka pohjana on siis Reskan käsityksen mukaan toiminut Hatanpään kartanon vanha metsänvartijan mökki.

Ylöskirjauksen ja ääninäytteiden kokoamisen suoritti historian tutkija Mikko Pollari.

KIRJALLISUUTTA

 

Haapanen, Atso: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939–1944. Minerva, Helsinki 2012.

Junttanen, Sanna ja Juuti, Timo: Kintulammen retkeilyalueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Tampereen kaupunki, Tampere 2007.

Kulomaa, Jukka: Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Painatuskeskus, Helsinki 1995.

Levä, Ilkka: “Linjaan vaiko hautausmaalle!” – metsäkaartilaisten kokemushistoriaa 1941–1945. Teoskessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Johnny Kniga, Helsinki 2008, 209–247.

Peltonen, Milla: Paperilla seisova Perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat. Into, Helsinki 2016.

Poppius, Liisa: Hatanpää ja sen omistajat. Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia II. Tampereen Historiallisen Seuran julkaisuja III. Tampereen Historiallinen Seura, Tampere 1935, 227–243.

Selin, Sakari: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Nuoret sodassa Hitleriä vastaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2011. Verkossa: https://express.yudu.com/item/embedded_reader/314905/Kun-valtiopetos-oli-is–nmaallinen-teko?refid=93494. Luettu 19.4.2018.

Somero, Sirkku: Ulkomaille Teiskoon. Teiskon kaupunginosakirja 2013. Teisko-Seura ry ja Tampereen kaupunki.

Tammivuori, Erkki: Arvid Ilmarinen: Tuhattaituri. Teiskon Joulu 1972, 32–33.

Vattula. Verkkoaineisto: https://www.tampere.fi/asuminen-ja-ymparisto/ymparisto-ja-luonto/luonnonsuojelu/luonnonsuojelualueet/vattula.html – Päivitetty 12.10.2017, luettu 19.4.2018.

Muuta kokoa
Valitse